Tämän hetken pohdintoja surun voimasta, rakkaudesta ja elämästä

Surun kokeminen ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa. Lähinnä se tuska ja ne tuhannet luopumiset, joita suruni taakse on kätkeytynyt ovat olleet välillä todella vaikeita. Jatkuva pettymys ympäristön välinpitämättömyyteen ja petetyksi tulemisen kokemukset ovat olleet suurimmat tunnelukkoni aiheuttajat. Noin 10 vuotta sitten luottamukseni vietiin lopullisesti ja askel askeleelta olen joutunut rakentamaan luottamustani takaisin… välillä epäonnistuen.

Maailmankaikkeuteen luottamukseni on kuitenkin ollut vankkumaton ja vaikka toivoa pidän yllä, ihmisiin ei niinkään. Jälkimmäinen siitä syystä, että meille kaikille on annettu myös vapaatahto olla kunnioittamatta ykseyden ja maailmankaikkeuden perimmäisiä lakeja. Kuulostan varmasti nyt ylimieliseltä ja kaikkitietävältä, niin kuin toisinaan osa haluaa ymmärtää minun tarkoittavan sanoillani muuta kuin oikeasti tarkoitan. Tiedän ettei maailmankuvat aina kohtaa ja toisinaan muutoksenpyörteissä on tuntunut etten oikeasti tiedä mitään. En ole silti koskaan ohjautunut väheksymään sitä, mitä joku toinen kokee tai pitää totuutena. Koen, että on vaan erilaisia näkemyksiä, joista kyllä voi ja on viisasta keskustella ja ehkä väitellä, mutta niin kauan kuin mileipide ei ole koettua, niin se on mieli-pide. Ja mielen liikkeitä ja pidikkeitä meillä jokaisella on riittämiin, koska meidät kasvatetaan yhteiskuntiin ja osaksi erilaisia ryhmiä. Mutta meillä on silti kaikilla koodattuna tietoa, joka vaan on eikä se ole ulkoa opittua tai aivopestyä.

Maailmankaikkeuteen luottamukseni on kuitenkin ollut vankkumaton ja vaikka toivoa pidän yllä, ihmisiin ei niinkään.

Esimerkiksi tiedän tietäväni asioita, jotka minulla on ollut sisimmästäni kumpuavana totuutena aina. Ja tämä tieto on ohjannut minua pikkuhiljaa kohti aidon itseni näköistä elämää. Silti olen joutunut oppimaan paljon niin elämästä ja poisoppimaan asioita itsestäni kuin muista ja toisinaan todella kovalla kädellä… ihan kirjaimellisestikin. Kuitenkin koen, että matkani tässä kehossa ja Maindona on saanut myös sieluni ymmärrykseen siitä, ettei ole enää tarvetta toistaa vanhoja kaavoja. Kaikki on jo ja samalla suruun liittyviä tunnelukkoja ei ole, koska olen pystynyt menemään aidosti suruun. Ja tästä viimeisin suuri kiitos syntymättömän lapseni.

Ja vaikka vaikeinta on ollut hetkittäin se, ettei surulle ole ollut riittävästi aikaa, niin olen onneksi löytänyt upeita tunnetyöskentelytyökaluja elämän työkalupakkiini. Myös oikeanlainen tuki on ollut saatavilla, kun olen sitä osannut avautua vastaanottamaan, pyytämään ja välillä vaatimaan. Tuki ei ole nimittäin aina ollut mikään itsestäänselvyys – kaikilla ei valitettavasti ole kykyä sitä hetkittäin antaa ja toisilla liian kiire ja monet tärkeät palvelutkin ovat ruuhkautuneet.

…vaikeinta on ollut hetkittäin se, ettei surulle ole ollut riittävästi aikaa…

Olen saanut oppia ja käytännössä kokea, että traumat ja menneisyyden haavaumat kuitenkin lopulta vapautetaan fyysisestä ja metafyysistä kehoista pitkälti suremalla ja puhumalla ja välillä huutamalla, tanssimalla, laulamalla, yms., mutta aina lopulta itkemällä… Kyyneleet vapauttavat niin paljon käsittelemätöntä kipua ja tuskaa – sisäistä ja ulkoista. Kun annamme tilaa surulle sielumme pääsee näin paremmin myös vapautumaan siitä, mikä sitä on särkenyt aikoinaan… Tämä juuri on se portti sisäisen tietokoodiston aktivoitumiselle – sisäiselle totuudelle. Siispä vain aidosti suremalla voimme vapautua menneisyydestä ja parantamaan asioita ylisukupolvien… käsittelemällä ja irtipäästämällä kaikesta siitä, missä emme ole tulleet aidosti rakastetuiksi ja joskus pakosta luopumalla siitä, missä olemme kokeneet suurta rakkautta. Elämä kuitenkin tapahtuu vain ja ainoastaan tässä hetkessä – tulevaisuutta voidaan suojella vain ja ainoastaan nykyisyydessä.

Olen myös tullut siihen lopputulokseen, ettemme voi aidosti koskaan tämänkaltaisena kollektiivina luoda parempaa huomista tuleville sukupolville ellemme ala nähdä kaikkea elämäämme ja niin henkisiä kuin fyysisiä syntymäoikeuksiamme sabotoivaa. Olen saanut ymmärtää niin tässä ihmistasolla kuin henkienmaailman kautta, että me voimme jokainen luoda elämämme avulla niin paljon upeita asioita ja aitoa rakkautta.

Siispä vain aidosti suremalla voimme vapautua menneisyydestä ja parantamaan asioita ylisukupolvien.

Tehdäksemme tilaa toksisuudesta vapaalle rakkaudelle ja elämämme kukoistukselle kukin oman sielunsa näköistä elämää luoden, tarvitsemme halun nähdä totuus, päätöksen tehdä muutos, tietoa ymmärrykseen ja toimintaa toteutuksen konkretisoimiseksi. Kun lopetamme raahaamasta menneisyyttämme mukanamme painolastin tavoin (siitä syystä, ettemme uskalla vapautua tuntemaan sitä parantavaa syliä joka surulla on lopulta annettavana), voimme nähdä lopulta, että elämä on – pelkkää rakkautta.

-Maindo